Browsed by
Kuukausi: huhtikuu 2016

Pääoman ja työn suhde

Pääoman ja työn suhde

Julkaistu alunperin helmikuussa 19. päivänä 2015

Edellisessä blogissani otin kantaa palkankorotuksiin ja samalla tulin ottaneeksi kiertäen kantaa Thomas Pikettyn hyvin myyvään kirjaan. Asiaan pitänee siis puuttua hieman tarkemmin. Ensinnäkin, hra Pikettyn kirjaa on luettu, ainakin Suomessa, aika vähän verrattuna siihen runsaaseen kirjoon mielipiteitä mitä kirjasta esiintyy. Niille joilla ei ole varaa tai mahdollisuuksia hankkia ko kirjaa, täällä on Pikettyn kirjan päätelmiä selittelevä artikkeli American Economic Association julkaisussa.

Kuten useimmat tietävät, Piketty päähavainto oli että nykyään keskimäärin pääoman korko on korkeampi kuin talouskasvu. Tilanne on todistettu laajalla tilastoaineistolla ja sen todistavat myös empiiriset havaintomme, yhteiskuntien infrastuktuurien hyvä taso, laajat sosiaalipalvelut ja muut ovat todella eri tasolla kuin aiemmin. Eläkeyhtiöillä ja muilla vastaavilla instituutioilla on varallisuutta ja nykyään yksityiset voivat sijoittaa suuriin hankkeisiin kuten avaruusmatkailuun, globaalin autokannan uudistamiseen yms. äärimmäisen suuria yksityisiä pääomia vaativiin hankkeisiin. Samoin empiirisesti voidaan havaita että työn elämä on vahvassa murroksessa, työttömyys on korkea ja uusia työkaluja tulee jatkuvalla syötöllä työntekijöille ja vaatimustaso kasvaa, aiheuttaen tilanteen että parhaille on töitä mutta edes toiseksi parhaalle ei tahdo löytyä töitä.

Jos palaamme Pikettyyn, on hienoa että hän itse huomaa verrata itseään suurmiesten teoksiin Malthusin, Ricardoon ja Marxiin. Tästä joukosta varmaan Marx herättää eniten tunteita mutta minulle olennainen henkilö on Malthus. Malthus aikanaan totesi että köyhälistö pysyy köyhänä myös siksi että se lisääntyy jatkuvasti tasapainossa ruuan saatavuuden kanssa. Eli ruuan saatavuuden kohentuessa lapsiluku kasvaa kunnes ruuasta on pula, ja köyhälistölle jakautuva resurssi (eli isän kasvanut palkkapussi) on taas riittämätön. Malthus veti johtopäätöksen, että köyhälistö pysyy siksi aina köyhänä, koska perushyödykkeen kulutus kasvaa loputtomiin. Malthus todettiin olleen väärässä jo parikymmentä vuotta näiden havaintojen jälkeen mutta Marxin havaintojen ja väitteiden haastamiseen menikin enemmän aikaa.

Maallikolle Pikettyn kirjan tilastoaineisto on vaikuttava ja aineisto sinänsä on totta. On nimittäin aivan totta että maailma ei ole tuhonnut pääomaa enää suuressa mittakaavassa enää vuosikymmeniin vaan on pyrkinyt jatkuvasti turvalliseen, tasaiseen tuottoon. Talouskasvun sijaan on toisin, olemme eläneet nousukausi-laskukausi oravanpyörässä, vaikka kunkin nousukauden hetkellä on uskottu pysyvän kasvun moottorin löytyvän. Vertailtaessa pääoman tuottoa ja talouskasvua havaitaan että hidas mutta turvallinen kasvu on tuottanut pääomalle tasaisen mutta matalan tuoton ja talouskasvun nopeat kasvupyrähdykset ovat tuottaneet myös melkoisia laskukausia. Makrotaloudellinen ilmiö on totta, mutta mikä sen selittää?

Samoin havaitaan että länsimaissa vaikka pääoman yhteenlaskettu määrä kasvaa tasaisesti, sen omistajakunta vaihtuu. Hra Gates tai Jobs olivat aika köyhiä aloittaessaan liiketoimintansa, toisaalta on lukemattomia esimerkkejä legendaarisista konkursseista, joissa omaisuudet ovat tuhoutuneet. Kuten edellisessä blogissani totesin, puolet vuoden 1999 Top 500 yrityksistä oli vaihtunut Yhdysvalloissa New Yorkin pörssissä. Mielenkiintoista on se prosessi jolla ns. tappioita voidaan minimoida ja turvata siten että jatkuvasti keskimäärin pääoman korko tuottaa hyvin. Intuitiivisesti voisi kuvitella että kun pörssin varallisuudesta pyyhitään 70% pois, ja palkat kasvavat tasaisesti prosentilla tai pysyvät ennallaan, niiden osuus kasvaisi suhteellisesti. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, kapitalismissa pahatkin tappiot voidaan minimoida (myydä omaisuus, pilkkoa epäonnistunut yritys ja suunnata varat uudelleen paremman tuoton kohteeseen).

Pikettyn minua ilahduttaneista huomioista on se että yhteiskunnat ovat koko historiansa kamppailleet sen eteen että pääomat yhteiskunnassa kasvaisivat. Osassa yhteiskuntia pääomat ovat keskitetty yhdelle yksilölle tai sopiville yksilöille hallinnan helpottamiseksi mutta ennen kaikkea pääomien kasvattaminen on tarkoittanut yleensä valtion hyvinvoinnin kasvua (vaikka paremman armeijan muodossa).

Piketty valitsee kirjassaan makrotaloudellisen ilmiön selittäjäksi politiikan ja yhteiskunnalliset muutokset. Varmasti totta, esimerkiksi kiinteistörekisteri on mahdollistanut omistamisen ennen näkemättömällä tavalla, enää hallitus ei voi ottaa omaansa pois mielivaltaisesti tai heti kun omistaja ei väkivalloin voi vartioida omaansa. Piketty havainnoi myös että jokaisen omaisuusluokan (mitä historiassa on esiintynyt esim. orjat, kauppaoikeudet, tekijänoikeus, talot) arvottaminen on äärimmäisen haastavaa. Olennasita lienee että Piketty ei ehdota esim. kiinteistörekisteristä luopumista mutta hän ehdottaa yksinkertaistaen (omaisuusarvojen ja niiden tuoton) kiinteistöjen korkeampaa verotusta, maksuna omaisuuden suojasta mitä yhteiskunta tarjoaa. Samoin muiden omaisuushyödykkeiden verotuksen nostaminen ja siirtämisen ja piilottamisen estämistä.

Sivuhuomautuksena todettakoot että vasemmistolaiselle poliitikolle Piketty on taivaan lahja. Länsimaiden talouskasvun ollessa nolla ja yksittäisen kansalaisen veroasteen ollessa korkeimmilla sitten orjuuden, verotettavat kohteet, jotka eivät voi äänestä ja jotka eivät pääse karkuun, ovat täydellisiä uhreja. Anglosaksisissa maissa Common Law -järjestelmä hidastaa omaisuuden verottamisen “kehittämistä” mutta meillä näitä hidasteita ei ole. Suomessa vaalien alla keskustellaan pääomien kovemmasta verottamisesta mutta samalla ironisesti puhutaan ettei hyviä pääomia (lue eläkevarallisuus) saa verottaa niin että niiden etuudensaajat (eläkkeensaajat) joudu kärsimään. Toisaalta, on julkinen salaisuus että eläkerahastot ovat valtion velan panttina, ja valtion menojen hallinnan kyvyttömyyden sivullinen uhri.

Tulojakokysymyksissä Pikettyn ydinkysymys on “miksi ansiotulot jakautuvat epätasaisesti?” On melkoisen varmaa että ne nimittäin jakautuvat jatkuvasti epätasaisemmin. Olen pohtinut tätä näkökulmaa työelämän kautta saadun perspektiivin kautta ja havainnoinut että työelämässä on täysin mahdollista eri yksilöiden tuottavuus saattaa vaihdella huomattavasti. On olemassa yksilöitä, joiden kunniallinen tavoite on tarkoituksellisesti olla tekemättä töitä työpaikalla tai jotka laskevat että työn tuottavuus on enintään nollakatteista työnantajalle. Suuryrityksissä nämä yksilöt hukkuvat massaan mutta pienyrityksissä nämä jäävät kiinni, pelkästään ilkeiden kollegoidensa vuoksi jotka lopulta joutuvat maksamaan yhden yksilön valintojen seuraukset. Joku voisi kuvitella että seuraukset jäisivät omistajan maksettavaksi mutta kuten kävimme lävitse, yrityksen tarina päättyy kun yritys ei tuota omistajalleen rahaa edes laskujen maksamiseen (keskimääräinen yritys toimii Suomessa 2500€ osakepääomalla, jolloin tappiot syövät tuotot nopeasti).

Jos tällaisia yksilöitä on, pitäisikö palkkaus olla siis keskimäärin oletuksella että kaikki työntekijät ovat heikosti tuottavia (eli palkat matalia keskimäärin) vai keskimääräisen tuottavuuden mukaan. Jos koululuokassa numerot jaetaan keskimääräisen tason mukaan kaikille, syntyy nopeasti tilanne, jossa yhteenlaskettu opiskeluun käytetty työ vähenee. Toisaalta, jos palkat ovat vähintään keskimääräisellä tasolla, osa työntekijöistä tuottaa tappiota työnantajalleen, jolloin heidän palkkaaminen vaatii jatkuvaa toisen työntekijöiden subventiota tai oman pääoman sijoittamista yritykseen. Mikäli työntekijöiden erottaminen on tehty riittävän vaikeaksi, tietysti status quo säilyy hetken mutta yhteenlasketun kustannukset kohotessa riittävän korkeiksi, padot murtuvat ryminällä yt-neuvotteluissa.

Yksilöiden välinen tuottavuuden mittaaminen on haastavaa ja absoluuttista totuutta on mahdotonta löytää. Miksi yhteiskunta ei siis jätä ansioita markkinatasapainon hoidettavaksi? Uskommeko yhä Malthusilaiseen tasapainoon, jossa matalan tuottavuuden työntekjät lisääntyvät jatkuvasti pitäen heidän ansiotasonsa matalana ja tuottavuuden heikkona. Onko tämä totta nykyään? Onko työelämässä siirrytty siihen aikakauteen, jossa työntekijän työn arvo työnantajalleen on laskeva. Empiirisen havainnon mukaan näin ei ole, tuottava työntekijä tuottaa yhä sijoitetulle pääomalle erittäin korkean tuoton mutta lukumääräisest arvioiden yhä huomattavan suuri osa työntekijöistä (joiden tuottavuutta voidaan mitata) tuottavat saman investoinnin arvoiselle koneelle vastaavan tuoton. (Luddismi on toki vanha ilmiö, rengaskin oli aikanaan keksintö, joka tuhosi kantajien ammattikunnan!) Kysymys kuuluukin, onko työvoiman osaaminen ja tuottavuuteen nykyaikana kriittisellä tavalla vaikutava asenne sellaisella tasolla, joka mahdollistaa työvoiman menestyksekkään käytön osana liiketoimintaprosesseina? Mikäli vastaus on ei, päästään kiertäen kysymykseen, jonka myös Piketty toteaa. Tarjoaako julkinen ilmainen kouluts sitä osaaamista ja sitä asennetta, joka mahdollistaa työvoiman käytön menestyksekkäästi osana liiketoimintaprosesseina?

Yksi Pikettyn tärkeimistä pointeista on vapaan korkeakoulutuksen tuoma osaamisen lisääminen ja levittäminen nimenoman köyhemmistö oloista syntyviin yksilöille sekä ns. sosiaalisen nousun mahdollistaminen. Ikävä kyllä tämä prosessi, sosiaalinen nousu, näyttäisi pysähtyvän tulonjaoen muuttuessa polaarisemmaksi. Ellei koulutus vastaa osaamisen ja asenteen haasteeseen, se on kalliina kustannuksena mieluummin riippakivi kuin menestystekijä.

Toisaalta, mikäli perheen varallisuusasema antaa myöten, perheen lapsilla on mahdollisuus valita ura työelämässä sijoittajana ja yrittäjänä, perinteiset ammatit Suomessa mitkä takaavat mahdollisuuden kohtuullisiin ansioihin. Heillä on myös mahdollisuus opiskella samalla tavalla kuin muilla ja palkkautua julkiselle sektorile työtehtäviin, jotka eivät haittaa oman perheyrityksen omistamista ja toiminnan jatkamista sivutoimisena yrittäjänä tuottaen työtulot kahdesta työpaikasta. Rehellisyyden nimissä näin on todettava että muutkin pystyvät tähän. Antaako perheen varallisuus asema etulyönti mahdollisuuden yhteiskunnassa? Miten se käytännössä näkyy? Sijoitusvarallisuutena tai muuna varallisuutena, jonka tuotolla tai takuulla voidaan ostaa omistusasunto suhteellisen nuorena, vieläpä alueelta jossa niiden arvot ovat nousussa (toisin kuin kirjoittajan seudulla).

Ehkäpä nämä eivät ole olennaisia, suurin nimittäjä kasvavaan eriarvoisuuteen, eli siihen että suurten varallisuuksien täydellinen tuhoutuminen on suhteellisesti yhä harvinaisempaa. Suuret varallisuudet voidaan rahastoida ammattimaisten omaisuudenhoitajien hoiviin, jotka takaavat omaisuuden turvallisen ja tasaisen kasvun huolimatta siitä miten vajailla aivotoiminnoilla tai miten fiksuja niiden varsinaiset omistajat ovat varustettu. Onko niin että täydellinen perikato on yhä harvinaisempaa jos omaisuuden arvo ylittää tietyn rajan? Ennen vanhaan suuret omaisuudet kerättiin monopolilisenssillä mutta heikon omaisuuden suojan takia se saatettiin menettää yhdessä yössä, kuten nyky-Venäjällä. Onko siis todellinen tasa-arvon vihollinen omaisuuden suoja ja yksilön suoja enemmistön valtaa vastaan?

Kokonaisuutena toteaisin seuraavaa:
1) tarvitaan tarkempi tutkimus pääoman kertymisen ja kierron jatkumosta, onko sosiaalinen nousu hidastunut tai jopa estynyt, ja onko yksilöiden sosiaalinen romahtaminen tilastollisesti vähentynyt?
2) eikö koulutus tarjoa enää osaamista ja asennetta, jotka takaavat menestyksen työmarkkinoilla?
3) onko vaatimattominkin työelämän tehtävä muuttunut jo liian haastavaksi suurelle massalle? Ainakaan pelkkä tekeminen ei ole enää riittänyt vaan tulosten aikaansaaminen on yhä suurempi osa kaikkia työtehtäviä.
4) nopein ja tehokkain tapa taistella pääoman epätasaista jakautumista vastaan on suoraa väkivaltaa hipova korkea verotus eli suurten omaisuuksien haltijoiden poistaminen tilastoaineistosta ja omaisuuksien uudelleen jako. Todettakoot että toivon ettei tämä ei saa kannatusta laajemmin, koska se tarkoittaa lopulta köyhempien aina suurempaa kärsimystä ja yleensä johtanut myös pääoman tehottomampaan käyttöön ja pääomakannan supistumiseen.

Vapaa-ajan tuotto ja talouskasvu

Vapaa-ajan tuotto ja talouskasvu

Julkaistu alunperin Helmikuussa 22. päivänä 2015.

Kirjoittaja vietti talvilomaa kuluneen viikon ja yllättäen koko viikon erittäin huonolla omalla tunnolla. Olikohan sittenkään loma ansaittua? Luonnollisesti kirjoittajanne ei tehnyt erikseen lomamatkaa vaan hoiti kotona rästiin jääneet sairastumiset ja siivoukset, ja tulihan sitä roikuttua Facebookissa. Siellä huomasin että aika moni matkailee ulkomailla varsin paljon. Se tietysti oman oman bloginsa aihe miten näin tavallinen kansalainen kiertää veroja välttäen arvonlisäverot, alkoholiverot sekä huiman työnverotuksen sivukulujen kiilan, hyötyen lomalla kuluttamastaan 1000 eurosta melkein koko summalla verrattuna vastaavan summan Suomessa kuluttamiseen, hyötysuhteen jäädessä n. alle 30% koko summasta. Mutta Sanna Marinhan taannoin esitti näille veronkiertäjille maastamuuton kieltämistä tai haittaverotusta, joten asiaan puututtaneen ennen pitkää, onhan sosiaalidemokraatteja edustava Marin melko varmasti menossa Eduskuntaan ja Hallitukseen. Mutta vapaa-aika on suoraa seurausta talouskasvusta ja ehkä tärkein talouskasvun hedelmä (vapaa-aika mahdollistaa uusien asioiden kehittämisen, epätoivoisena ruokaa etsien ei uusia juttuja mietitä).

Vapaa-ajan määrä on muuten vuosien saatossa kasvanut. Asiaton puuttui tähän helmikuun alussa. Näyttää vahvasti siltä että vapaa-ajan, samoin kuin rahan, rajahyöty on rajallinen. Mutta toisaalta ihmisen tarpeiden ollessa rajattomat, tämänkään ei ole riittävästi vaan aina satunnaisesti syntyy uusi iPhone, joka on pakollinen hankittava.

Landsburg esitys on mielenkiintoinen. Tässä muutamia pointteja:
– nykyinen Afrikkalainen terveyshuolto on verrattaessa länsimaiden vuoden 1975 tasolla
– teknologiset laitteet ovat parantuneet ennen näkemättömällä tasolla samalla kuin niihin tarvittu työmäärä on romahtanut
– vapaa-ajan määrä on moninkertaistunut.

Landsburgin lopputoteamus on että talouskasvu on hyödyttänyt kaikkia, talouskasvu on luonut mahdollisuudet tuloeroihin, talouskasvu on parantanut eniten absoluuttisen köyhien elämää ja ennen kaikkea antanut miljardeille elämän heidän selvitessään normaalisti kuollettavista sairauksista ja onnettomuuksista.

Miksi me kuulemme jatkuvasti kaiken heikentyvän ja kurjistuvan?